Totuus englantilaisesta jalkapallosta

Jalkapallo on Englannissa osa kansallista identiteettiä, heijastuma maan asemasta maailmalla sekä jatkuva keskustelun, yleisen hysterian ja pettymysten aiheuttaja. Koska olen itse kotoisin Englannista, ajattelin, että on korkea aika paljastaa totuus kansallisesta urheilulajistamme ja kertoa, mitä englantilainen jalkapallo kätkee taaksensa.

Pieni historiakatsaus

Tämän upean urheilulajin historia ulottuu kauas Englannin menneisyyteen. On olemassa todisteita, joiden perusteella varhaisin jalkapallo-ottelua esittävä kaiverrus sijaitsi keskiaikaisen Bristolin tuntumassa. Historian ensimmäiset jalkapallokengät, joista meillä on tietoa, kuuluivat puolestaan Henrik VII:lle. (Muistat varmaan pyylevän kuninkaan, jolla oli kuusi vaimoa?) Hän tilasi tossuparin osaksi garderobiaan vuonna 1526.

Alun perin jalkapallo oli nykyistä väkivaltaisempi laji; keskiaikaisissa lähteissä on huolestuttavan paljon mainintoja murtuneista käsistä ja jaloista. Viime vuosikymmenten aikana jalkapallo on kuitenkin muuttunut dramaattisesti, ja rajusta pelistä on tullut vauhdikas ja tekninen laji, joka vetää puoleensa uudenlaisia, vikkeliä ja taidokkaita pelaajia.

Edellä kuvattu kehityskulku heijastaa englantilaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Vielä 1970–1980-luvuilla brittiläiset jalkapallofanit ja jopa järjestystä valvovat poliisit suosivat väkivaltaista pelaamista, mikä peilasi Britannian teollisuuden hupenemista ja siitä seurannutta työttömyyden kasvua. Nykypäivän jalkapallo on noihin aikoihin verrattuna yhtä hattaraa ja auringonpaistetta, ja nykyisin viihtyisät jalkapallostadionit kutsuvat väkeä puoleensa Cambridgesta Bournemouthiin saakka.

Miksi britit sitten häviävät jatkuvasti?

Pubeissa ympäri maata väitellään kiivaasti siitä, miksi Englanti häviää aina Saksalle rangaistuslaukauksissa. Tällä hetkellä vallitseva mielipide on seuraava: Vuonna 1992 muodostetun Englannin valioliigan myötä televisioyhtiöt ovat käärineet miljardien voitot lähetysoikeuksien avulla. Koska tuotot eivät jakaudu tasaisesti, yksityiset yritykset ovat lyöneet laudalta paikallisomisteiset jalkapalloklubit ja hankkineet joukkueisiin ulkomaalaisia pelaajia, jotta englantilainen jalkapallo herättäisi enemmän kiinnostusta maailmalla. Tämän takia ruohonjuuritasolla ei ole enää rahoitusta, eivätkä paikalliset lahjakkuudet pääse esille.

Selittääkö tämä hävityt rangaistuslaukaukset perusteellisesti? Ehkä ei, mutta ainakin näkemys saa aikaan vilkasta keskustelua, kun vierailet seuraavan kerran Englannissa.

Englannin joukkueen “kilpakumppanit”

Me englantilaiset elimme viime aikoihin saakka harhakuvitelmassa, jossa maajoukkueellamme oli monia tasaväkisiä kilpakumppaneita, kuten Saksa ja Brasilia. Tämä on tietysti todella koomista, sillä kumpikin mainittu joukkue on aivan eri tasolla kuin Englanti (vaikka tämän myöntäminen onkin tuskallista). Niillä ei todennäköisesti ollut mitään aavistusta, että Englanti kuvitteli kilpailevansa niiden kanssa.

Todellisuudessa käymmekin kaksinkamppailua ainoastaan Skotlannin kanssa. Se on vanha vihollisemme, ja Englannin ja Skotlannin kilpa-asetelma on itse asiassa vanhin jalkapallon historiassa.

Jalkapallo on osa englantilaista kulttuuria

Niin kutsuttu “kultainen sukupolvi”, jota edustivat muun muassa Michael Owen, Steven Gerrard ja David Beckham, on ehkä poistunut stadioneiden nurmilta. Jalkapallo on kuitenkin yhä viikoittainen rituaali nuorille ja vanhemmille, jotka kokoontuvat koulujen vanhoille, mutaisille pelikentille ympäri Englantia.

Meitä motivoivat kansalliset FA Cup -otteluillat, joissa vähävaraiset alemman tason joukkueet tavoittelevat kunniaa Chelseaa, Arsenalia ja Manchester Unitedia vastaan ja joissa tuntemattomilla pelaajilla on tilaisuus laukoa maaleja, jotka ikuistavat kaivertavat nimensä englantilaisen jalkapallon historiaan.

Lisäksi on aina jollakin tapaa maagista seistä kylmässä syysillassa liha-sipulipiiras kourassa ja katsella, kuinka Brightonin joukkue lyö Oxfordin tai Cambridge Unitedin 3–0 spottivalojen loisteessa.