Millaista on olympiamitalistin elämä? – DeeDee Trotterin haastattelu

Jos olet jo saavuttanut olympialaisista kaksi kultamitalia ja yhden pronssin, juoksukenkien naulakkoon ripustaminen ja voittajana paistattelu saattaisi olla houkutteleva vaihtoehto loppuelämäksi. Amerikkalaisjuoksija DeeDee Trotter on voittanut mitaleja viestissä ja 400 metrin juoksussa vuosien 2004 ja 2012 olympialaisissa, mutta hänellä ei ole aikomustakaan jäädä vain ottamaan rennosti. Urheilu-uran lopettamisen jälkeen DeeDee on tehnyt uraa motivaatiovalmentajana, minkä lisäksi hän toimii brändilähettiläänä ja EF:n olympialähettiläänä (lisää EF:n roolista olympialaisista voit lukea täältä).

Saimme tilaisuuden haastatella DeeDeetä hänen uskomattomasta sinnikkyydestään ja lujasta työstä, sillä tällaisen sporttitähden urasta kuka tahansa voi varmasti ottaa oppia.

Voisitko jakaa jonkin merkittävän hetken uraltasi?

Monet pitävät voiton hetkiä uran parhaina hetkinä. Omalla kohdallani merkittävät hetket eivät ole aina olleet voitokkaita tilanteita. Yksi käännekohta oli, kun saavutin pronssia 400 metrin juoksussa vuoden 2012 olympialaisissa. Olin tehnyt todella pitkän matkan tuohon pisteeseen, sillä polvivamma oli lähes tuhota koko urani. Jouduin harjoittelemaan neljä vuotta päästäkseni takaisin kilpailemaan olympiatasolla. Oli uskomatonta palata kentälle vuonna 2012 ja saavuttaa olympiakoroke polvileikkauksen ja kolme vuotta kestäneiden huonojen suoritusten jälkeen. Henkinen kestävyys vei minut tuohon pisteeseen määrittäen todella millainen olen urheilijana ja ihmisenä.

Mikä sai sinut jatkamaan tuon 3-4 vuoden aikana?

Tieto siitä, että en ollut antanut vielä kaikkeani. Tiesin pääseväni tuohon pisteeseen, jos vain jatkaisin treenaamista, vaikka kaikki elämässäni tapahtuvat asiat olivat sitä vastaan. Pieni nalkuttava ääni sisälläni kertoi: ”Et ole vielä antanut kaikkeasi, joten jatka vain.” Yhtenäkään päivänä tämä ääni ei antanut minun lopettaa, vaikka minulla olisi ollut huono päivä tai en olisi pärjännyt hyvin kentällä. Ääni vain jatkoi: ”Sinulla on vielä enemmän annettavaa, jatka vain.” Neljän vuoden jälkeen kutsun tuota ääntä sisäiseksi voittajaksi.

Antaisitko tämän saman neuvon myös kaikille opiskelijolle ympäri maailman?

Ehdottomasti, tämä on tärkein viestini. Ei kannata koskaan antaa periksi. Luulen, että useimmat ihmiset voivat samaistua tähän – ainakin ne joita olen itse oppinut tuntemaan. Pitäessäni motivaatiovalmennusta jokainen ryhmä on tietenkin erilainen, mutta yleensä kaikki on kiinni sisäisen voittajan löytämisestä ja itsensä haastamisesta parhaaseen tulokseen, olipa haasteena mitä vain.

Mikä motivoi sinua kertomaan omaa tarinaasi ja miksi myös urheilumaailman ulkopuolella olevien kannattaisi kuunnella?

Kun pidän esitystäni, en halua ihmisten poistuvan paikalta ajatellen: ”DeeDee kertoi jotain inspiroivia ajatuksia.” Haluan yleisössä olleiden ajattelevan lähtiessään: ”Tiedätkö, minun täytyy tehdä töitä ja pyrkiä olemaan vieläkin parempi. Minun täytyy tehdä töitä saavuttaakseni omat tavoitteeni.” Tämän viestin haluan välittää, ajatuksen tarkoituksesta ja päättäväisyydestä. Minulle ei riitä vain kiinnostavien tarinoiden kertominen. Tietenkin yritän olla myös kiinnostava, mutta lisäksi haluan mennä pidemmälle ja antaa ihmisille työkaluja kehittyäkseen omassa elämässään ja olemaan luovuttamatta.

Mitä opiskelijat voisivat oppia tarinastasi? Kuinka opastaisit heitä saavuttamaan tavoitteensa?

Minun unelmani nuorena ei ollut olla olympiavoittaja. Se tapahtui ikäänkuin itsestään kovan työn ja lahjakkuuden tuloksena. Olin haaveillut urasta koripalloammattilaisena, ja vaikka asuin Atlantassa vuoden 1996 olympiakisojen aikaan, en kiinnittänyt paljonkaan huomiota tuohon suurtapahtumaan. Olin vain 14-vuotias lapsi, joka piti hauskaa olympiakylän liepeillä. Vaikka juoksijan ura ei ollut unelmani, harrastin sitä paljon saavuttaakseni muut tavoitteeni ja vähitellen etenin lajin huipulle. Olen sittemmin alkanut arvostaa olympialaisia todella paljon, sillä on ollut hienoa olla mukana tapahtumassa, joka kerää koko maailman yhteen. Kisat kertovat rauhasta, intohimosta, kovasta työstä, maailmanlaajuisesta yhtenäisyyestä, ylpeydestä ja kilpailusta: Kun olet mukana olympialaisissa, on mahdotonta olla inspiroitumatta tästä kaikesta.

Opiskelijoille korostaisin jälleen kovan työn ja sinnikyyden merkitystä. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Et voi oppia ikinä, jos et harjoittele tuntikausia. Kielten opiskelussa kyse on paljon myös mielenkiinnosta. Olen innostunut olympialaisten kansainvälisyydestä ja jokainen kielenpiskelija voi varmasti samaistua tuohon henkeen, joka tuo maailman yhteen, auttaa tuntemaan ihmisiä muista kulttuureista ja rikkomaan rajoja. Olympialaiset järjestetään vain muutaman vuoden välein, mutta tietenkin maailman tulisi pitää yhtä koko ajan!

Kuinka tärkeää EF:n työ on olympialaisissa?

On upeaa olla mukana EF:n tavoitteessa avata maailmaa koulutuksen kautta. Uskon todella tähän ajatukseen, joka sopii hyvin yhteen olympialaisten arvojen kanssa. Molemmat organisaatiot pyrkivät murtamaan kulttuurisia esteitä ja EF:lle tekemäni työn kautta olen nähnyt, kuinka kielten oppiminen ja urheilu ovat molemmat hyviä keinoja tuoda ihmisiä yhteen.

Kuulin, että olet alkanut opiskella saksaa. Miten tämän haastavan kielen opinnot ovat sujuneet?

Kyllä vain, opiskelu on opiskelua, vaikka asiaa yrittäisi tarkastella miten päin tahansa. Se on kuin prosessi, jossa vähitellen oppii lisää aiemmin tuntemattomista asioista. Se on kuin juoksuradalla aloitat sitomalla kengännauhat – todella helppoa – ja samalla tavoin olen aloittanut saksan opiskelun kanssa. Opiskelu on ollut haastavaa, erityisesti osa äänteistä. Tiedän kuitenkin, että kaikki on kiinni harjoittelusta, jota täytyy tehdä joka päivä. Mitä enemmän puhun, sitä paremmin opin. Kuten sanoin aiemmin, harjoittelua ei voi korvata millään, joten opiskelen yhtä päättäväisesti kuin urheilenkin.

Lopuksi, mitä juokseminen on antanut sinulle mitalien lisäksi?

Suurin lahja on ollut tilaisuus jakaa tarinaani ja pyrkiä kannustamaan muita, erityisesti nuoria ihmisiä. Tapasin äskettäin 15-vuotiaan tytön yhdessä tilaisuudessani ja hän ojensi minulle pienen lahjan ja kauniin viestin. Lahja oli puhelinkuori, joka oli tytön itse perustaman yrityksen valmistama ja viestissä luki: ”Kiitos antamastasi inspiraatiosta, nyt tietän, että minun täytyy vain jatkaa yrittämistä.” Se sai minut itkemään, sillä oli todella upeaa nähdä sanojeni vaikutus ja kuinka menestynyt hän oli jo nuorena. Voin kertoa, etten ole ikinä itkenyt juoksuradalla, harjoituksissa, voittaessa tai hävitessä, mutta olen itkenyt tavatessani näitä nuoria ihmisiä. Olen ollut todella onnellinen, että juokseminen on antanut minulle tämän osan elämää. Ilman juoksua en olisi tässä, mistä olen todella kiitollinen.