Rock-musiikki on yhä brittiläisen kulttuurin kulmakivi – huolimatta siitä, mitä jotkut väittävät

Kuvittele: Olet juuri hoitanut lukuvuoden viimeisen kokeen menestyksellä, salin ovet tempautuvat auki ja loistelias auringonpaiste laskeutuu yllesi kuin Raamatun katkelmassa. Vedät kuvitteellisen sähkökitaran esille, pyöräytät hiuksiasi dramaattisesti ilmassa ja liu’ut voitokkaana pitkin tannerta.

Muistatko tehneesi näin? Ai et? Sitten taisin olla ainoa.

Jos olet tällä hetkellä jumissa sohvalla ja kaipaat elämääsi hieman brittikulttuuria, sinulla on tuuria: sukellamme seuraavaksi brittiläiseen rock ’n’ rollin maailmaan.

Miten menee, rock?

Musiikin tilasta käydään Britanniassa kuumaa keskustelua, josta on poikinut jonkinlainen kansallinen paniikki: ihmiset tuntuvat ajattelevan, että rock on ”kuollut”. Syvennytäänpä siis hieman aiheeseen ja tarkastellaan rock-musiikin genreä. Lähdetään liikkeelle pienestä historiakatsauksesta.

Rockin alkuperä

Rock ‘n’ rollin juuret ovat 1940- ja 1950-luvun afroamerikkalaisessa musiikissa: gospelissa, bluesissa jazzissa, boogiessa, swingissä ja jopa countryssa. Sen tärkeimpiä instrumentteja olivat piano ja saksofoni, kunnes legendaarinen Chuck Berry saapui ja teki kitarasta rockin symbolin.

Chuckia seurasivat vallankumoukselliset nimet, kuten Elvis ja Jimi Hendrix. He määrittelivät uusiksi sekä musiikin että amerikkalaisen kulttuurin. Heidän musiikkinsa oli epäsovinnaista – räjähdysaltista!

Valkoisen eliitin hallitsemassa yhteiskunnassa uudenlainen, blues-perustainen rock, jossa tasainen rumpurytmi sai ylleen harhailevia kitarariffeja, tuomittiin Paholaisen tekosiksi. Se sai ihmiset liikkumaan eri tavalla: he viskoivat jalkojaan ja lanteitaan, hikoilivat ja huusivat, aivan kuin ”riivattuina”.

Amerikasta Britanniaan

Rapakon toisella puolella Britannian musiikkimaisema koki radikaaleja muutoksia. 1960-luvulla The Beatles ja The Rolling Stones saapuivat sulostuttamaan eloa, ja niitä seurasivat Led Zeppelin, Pink Floyd, The Who, Queen, The Smiths ja lopulta Oasis, joka nousi pinnalle 1990-luvulla. Manchester ja Lontoo rokkasivat.

Rock-musiikki resonoi ihmisissä tunnetasolla, tavalla, joka ylevöitti harmaata arkea: sen rytmit ja lyriikat toivat uutta hohtoa elämään, jota leimasi kamppailu työttömyyttä ja eriarvoisuutta vastaan.

Entä nykyään?

Noel Gallagher sanoi muutama vuosi sitten Time-lehden haastattelussa, että Oasis on viimeinen todellinen rock-bändi. Hän totesi, että Oasis edustaa aikaa ennen Youtubea. Tällä hän tarkoitti, että aito rock-kokemus on menetetty: nykyään kaikki on saatavissa näyttöä naputtamalla, eikä ihmisten tarvitse enää nähdä vaivaa päästäkseen musiikin pariin.

Osuiko hän oikeaan?

No, Britannian ykkösgenre on nykypäivänä tuotteistettu pop. Tämä saattaa johtua siitä, ettei omaleimaisille muusikoille ja syvällisille lyriikoille ole samanlaista tarvetta – tahdomme vain tarttuvia biisejä. Eräs näkemys on se, että nykypäivän teineille musiikki on vain tukiroolissa sen sijasta, että se koettaisiin vapautumisen keinona. Kun kaikki on saatavilla puhelimen välityksellä, vaivannäkö ei ole enää yhtä tarpeellista.

Jotkut sanovat, että teknologia on tehnyt meistä passiivisia ja tämän päivän musiikissa on kyse enemmän rahasta kuin taiteesta. Katsokaa vaikka, kuinka monet viimeaikaisista pop-kappaleista on kirjoitettu kulissien takana – ne eivät ole artistin omaa tekoa, vaan taustalla ovat lahjakkaat biisinkirjoittaja/tuottajat, kuten Max Martin, Stargate-tiimi ja Ester Dean.

Onko vielä toivoa?

Tämä riippuu siitä, oletko optimisti vai pessimisti. Itse kuulun ehdottomasti ensiksi mainittuihin – toivoa on aivan taatusti, eikä brittirock ole menneisyyttä!

Lontoo, Oxford, Manchester ja Brighton täyttyvät klassisesta, vaihtoehtoisesta ja indie-rockista, mikä todistaa, että rock-musiikki on yhä brittikulttuurin tukipilari. Kyse ei ehkä ole perinteisestä rock ’n’ rollista, mutta rock-genressä on alalajeja, joiden pulssi ja sielu sykkivät yhä. Mieti vaikka Manchesterin The Courteneersia ja The Blossomsia, Oxfordin The Foalsia tai Wolf Alicea, VANTia, The Hunnaa ja The Amazonsia, jotka ponnistavat Lontoosta ja sen lähiseuduilta.

Laita näiden bändien musiikki soimaan, ja käyt tuskin enää väittämään, että aidot muusikot ja mietityt lyriikat olisivat mennyttä. Brittirock ei ole kuollut – sitä täytyy ehkä vain etsiä hieman ponnekkaammin kuin ennen.

Tarvitsetko lisäapua? Jos 2010-luvun brittirock kiinnostaa ja kaipaat inspiraatiota, katsasta Dannyn Spotify-lista: spotify.com/rockaintdead.